Karaoke

– ei mitään idolsia

Karaoke tanssia. Kuva Vesa Soikkeli

TEKSTI:VESA SOIKKELI
Karaoken synnystä on monta tarinaa. Erään laajalle levinneen kertomuksen mukaan ruotsalainen Åke-niminen mies perusti 1970-luvulla baarin Thaimaaseen. Siellä hän järjesti ruotsalaisen kansankodin parhaiden perinteiden mukaisesti yhteislauluiltoja ja luikauttipa joku rempseitä soolojakin yhteislaulujen sekaan. Ruotsalaiset kanta-asiakasturistit tervehtivät sydämellistä isäntäänsä jo ovelta huudahduksella ”Kära Åke!”, jolla nimellä mies ja hänen baarinsakin jo kohta seudulla tunnettiin. Näin käraåken lauluiltojen idea levisi turistien mukana ympäri maailmaa ja tavallisten ihmisten laulubaareja ruvettiin kutsumaan karaokeiksi.
Kaunis tarina ja voisi olla tosikin, ellei tuota versiota olisi keksinyt ja levittänyt Roihuvuoresta vastikään pois muuttanut matkaopas Else Lundqvist 1980-luvulta lähtien.
Tunnettu tosiasia sen sijaan on, että karaoke on syntynyt vähitellen japanilaisten musiikkibaarien ja sukujuhlien lauluperinteen pohjalta. Näissä jokaisen oli yhteisöllisen solidaarisuuden nimissä laulettava vuorollaan, ja toista varjeltiin kasvojen menettämiseltä jokaiselle esitykselle riippumatta laulusuorituksen tasosta. Karaokea laulamisesta tuli siinä vaiheessa, kun säestyksen virkaa baareissa rupesivat hoitamaan koneet, kelanauhuri ja sen kehittyneemmät seuraajat. Säestyskoneen ja laulumikrofonin yhdistelmästä käytettiin nimitystä karappo okesutura eli ”tyhjä orkesteri”, lyhennettynä karaoke. Karaoke saapui Roihuvuoreen 1994 nykyisen Hard Rock Housen paikalla sijainneeseen Wanha Katti -ravintolaan. Pitkän linjan roihuvuorelainen karaokehahmo törmäsi karaokeen ennen tätä työmatkallaan Japanissa vuonna 1981. Hyvän illallisen päätteeksi japanilaiset isännät siirsivät koko seurueen erilliseen loosiin, jossa oli karaokesoitin ja suuri hyllyllinen C-kasetteja. Päälliköillä alaisista puhumattakaan ei ollut mahdollisuutta luistaa lauluvuorosta, ja suomipoikakin löysi onneksi joitakin englanninkielisiä hittejä laulettavakseen. Jonkun toisen laulamaa laulua ei ollut yhden illan aikana soveliasta toistaa, mikä teetti töitä, kun isännät istuttivat viiteen asti aamulla. Ilman osallistumista yhteiseen projektiin olisi silti tuntenut itsensä porukan pettäjäksi.

Tapsa laulaa. Kuva Vesa Soikkeli

Japanilaisessa työelämässä karaokeharrastus on myönteinen meriitti työnhakijalle. Töiden jälkeinen karaoke luo yhteisyyttä johdon ja työntekijöiden välille. Karaokessa pidetään hauskaa yhdessä, ja jokainen on taitoineen samalla viivalla titteliin katsomatta, mutta rajansa kaikella: työntekijän ei kannata päräyttää ilmoille pomon vakiokappaleeksi tiedettyä sävelmää.

Tavallisessa suomalaisessa baarikaraokessa ei sentään ole jokaisen pakko laulaa, mutta karaoke on tuonut oman luovan panoksensa suomalaisten baari-ilmaisuun. Missä muussa tilanteessa jokaisen olisi sallittua ja suorastaan toivottavaa laulaa sydämestään omalla äänellään? Ja vaikka aina eivät rytmi ja sävel osuisi yhteen taustakoneen ehdotuksen kanssa, annetaan jokaisella kannustusta vähintään yrityksestä. Karaoke on tasavertaista ilmaisun vapautta ja ihmisten välistä suvaitsevuutta edistävä viihteen laji.

Artkkeli on aikaisemmin ilmestynyt Roihuvuoren kylälehdessä 1/2010